Lapsiperheen Sotkut Ja Ihanat Hetket

Päivittäinen elämä kolmen lapsen, koiran ja kissan kanssa on monelle tuttua. Se ei aina ole pelkkää ruusunlehtien tallailua, mutta suurimmaksi osaksi erittäin palkitsevaa, vaikka arkeen mahtuu kiukkukohtauksia, uhmaa ja kaikenlaista muuta lasten keksimää testailua vanhempien kärsivällisyyttä kohtaan. Käymme läpi samat vaikeudet ja ihanat hetket lasten kanssa, mutta haluan jakaa oman arkeni tarinan, johon kuuluu vaimo ja kolme lasta, sekä koira ja yksi kissa. Poika on päiväkoti-ikäinen ja tytöt ovat esiteini-iässä.

Itselläni on pysyvä aivovamma, mikä tuo omat haasteensa arkeen ja elämään yleensäkin. Onneksi minulla on ymmärtäväinen vaimo, joka jaksaa kantaa taakkani. En lähde tässä syvällisemmin avaamaan aivovammaani, mutta jatkuva väsymys ja muistamisen ongelmat tekevät arjesta usein haastavaa.

Poikamme on temperamenttinen ja kovatahtoinen, mutta samalla hänellä on huikea huumorintaju. 

Keskimmäinen lapsi voi olla hyvin määrätietoinen ja äänekäs. Vaikka hän vaikuttaa vahvalta ja kovalta ulkoapäin, hän on pohjimmiltaan herkkä ja empaattinen.

Vanhin lapsi on herkkä, arka, toiset huomioon ottava ja auttavainen. Hänellä on myös mielenkiintoinen huumorintaju, ja hän on perheemme prinsessa luonteensa ansiosta.

Arjen Sotkut ja Arvokkaat Hetket Perheen Parissa

*Siivoat koko päivän ja perässä näkyy kasvava sotku, tiskivuoret, pyykkivuoret, yksi piirtää kynällä pöytään, sekä kaksi muuta testailevat toistensa hermoja*

Tämä tunne on varmasti tuttu monille meistä "välillä tekisi mieli vain heittää pyyhe kehään, istua alas ja antaa kaaoksen vallata." Kuitenkin et tee sitä, sillä tiedät, että elämässäsi on jotain arvokkaampaa – perheesi.

Kaikki ne pienet, arkiset hermoja koettelevat hetket unohtuvat joka kerta, kun näet lastesi ilon tai kuulet sen ihanan hetken, kun lapsesi kertoo, kuinka tärkeä olet hänelle, ja tulee antamaan halauksen. Nämä sanat ja teot ovat ne, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista!

Aikuisten on joskus vaikea muistaa, millaista oli elää lapsena ryhmäpaineiden, epävarmuuden ja hormonitoiminnan heittelyjen keskellä. Välillä naurattaa, itkettää ja suorastaan ärsyttää kaikki yhtä aikaa.

Meillä aikuisilla on tapana herkästi verrata omaa nuoruuttamme ja käyttää sitä argumenttina, kuten "Silloin kun minä olin nuori...". Olen itse vanhempana tajunnut, että maailma on muuttunut niin paljon, että tämä argumentti on vanhentunut. Lapset vain muljauttavat silmiään, eivätkä välttämättä ymmärrä sitä täysin, Eikä ole ihme, sillä he elävät tätä aikaa, eivät meidän aikaamme.

Yksi hienoimmista hetkistä on nähdä lasten kasvavan ja tulevan entistä itsenäisemmiksi. Samalla tämä herättää haikeutta, sillä tiedostan, että aika lasteni kanssa on lyhyt ennen kuin he lähtevät omilleen. Vaikka se tapahtuu vielä vuosien päästä, olen jo alkamassa valmistautua siihen ja tiedostamaan sen tuoman stressin – tämä lienee yhteinen kokemus meille vanhemmille. Oma äitini on usein sanonut: "Ei vanhempien huoli lopu siihen, kun lapset muuttavat omilleen – silloin se vasta alkaa." Uskon vahvasti, että tämä on totta.