Aivovamma

   Elämä aivovamman kanssa

Alkuun haluan kertoa mistä kaikki alkoi.

Vietin kavereiden kanssa iltaa vuonna 2009 ja ilta päättyi siihen että kuski oli ajanut tahalteen 

kiveä päin autolla jossa olimme kyydissä.

Ohikulkija oli nähnyt auton ja maassa makaavan miehen ison kiven vieressä ja oli soittanut ambulanssin.

Heräsin tehohoidosta kolmen päivän kuluttua sekavassa tilassa ja kovissa kivuissa.

Vuodeosastolla kului vielä viisi päivää sisältäen magneettikuvauksen, neuropsykologin käyntejä, tarkkailua yms.

En silloin vielä tajunnut täysin että kuinka siinä sitten kävikään, koska olin pumpattu täyteen kipulääkkeitä koko sairaalajakson ajan.

Viimeisenä päivänä sairaalassa sain kuulla että minulla on pysyvä aivovamma.

Sairaalajakson päätyttyä

Alkuun tuntui siltä että OK, ei tässä mitään, elämä jatkuu normaalisti, ainakin siltä silloin tuntui.

Vähitellen aloin huomaamaan että en muista kolaria edeltävältä ajalta paljoa, en oikeastaan 

kuin pieniä asioita.

Tämä oli ensimmäinen asia josta huomasin että ehkä se elämä ei jatkukaan ihan normaalisti.

Aloin myös huomaamaan että unohtelen pieniä asioita sieltä täältä vähän väliä, ja huomasin myös että se ärsytti ihmisiä joiden kanssa vietin aikaa.

Aivovamma oli niin tuore asia vielä että en osannut täysin ymmärtää että se voisi siitä johtua, ehkä en sitten vain halunnut myöntää sitä itselleni.

Ajan mennessä eteenpäin huomasin olevani todella herkästi suuttuva, siihen riitti se jos vaikka lusikka tippui kädestä lattialle.

Siitä alkoi sitten raivari ja saattoi mennä koko päivä pilalle ja saatoin myös huutaa lähimmäisillekin täysin syyttä.

Se taas sitten aiheutti alakuloisuutta ja turhautuneisuutta.

Tuntui että ei tästä tule yhtään mitään enää.

Kuntoutus ja loputtomat TAYS käynnit

Sain kutsun TAYS käynnille minulle myönnetylle kuntoutusohjaajalle.

Käynnillä keskusteltiin aivovammaan liittyvistä asioista ja tulevaisuudesta, huoh, kerta toisensa perään.

Tämä oli ilmeisesti tärkeätä koska siten onnistuttiin seuraamaan millaiset vaikutukset aivovammalla

minuun oli.

Minulle varattiin aika neuropsykoligille ns palikkatesteihin jälleen kerran.

haittavaikutus aivovammalla siinä vaiheessa oli jo aika selvä, koska testit viittasivat siihen

että minun muistini on verrattavissa ikäihmisen muistiin.

Tästä alkoi sitten sen niminen kuntoutus kun "sosiaalinenkuntoutus", se oli lähinnä keskustelua ryhmässä 

ja jotain pieniä askareita.

Kuntoutuksen päätyttyä tuli jälleen kutsu TAYS:iin, mutta tällä kertaa oli kyseessä iso palaveri,

johon osallistui sosiaalitoimi, ylilääkäri, neuropsykologi, minun kuntoutustiimi ja minun vaimo.

Mieleen on jäänyt kaksi kysymystä siitä palaverista.

Ensimmäinen kysymys oli se että "uskotko olevasi kykenevä tekemään töitä vielä?"

Vastasin tähän että "kyllä, haluan tehdä töitä".

Toinen kysymys esitettyyn minun vaimolle.

Vaimolta kysyttiin että onko hän huomannut millaisia vaikutuksia aivovammalla on meidän arjessa?

Vaimon vastaus kuulosti omaan korvaan jopa valehtelulta, koska en todellakaan ollut tajunnut millainen olen toisen ihmisen näkökulmasta.

"Unohtaa arkisia asioita jatkuvasti, tarvitsee muistuttaa kaikesta, ärtyisyys, väsyneisyys jnejne"

Tämä oli vaikeaa hyväksyä, mutta pakko se oli koittaa uskoa.

Päivä jona puhelin soi

Tämä päivä kesällä vuonna 2016 oli omalla tavallaan painajainen, mutta samalla myös helpotus.

Kuntoutusohjaaja soitti minulle että hän, neuropsykologi ja minun vakuutusyhtiö olivat

pitäneet puhelinpalaverin ja yksimieleisesti tulleet siihen päätökseen että minut siirretään

työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tämän jälkeen koin helpotuksen, koska tiesin ettei enää tarvitse juosta kerran kuukaudessa sairaalassa.

Helpottuneet olon alta heijasti myös syvä viha sen takia koska en voi palata työelämään enää koskaan välttämättä!

Elämä työkyvyttömyyseläkkeellä

Luulin että tottuisin tähän ja oppisin hyväksymään oman tilanteeni, mutta ei, en pysty edelleenkään vuonna 2023 hyväksymään sitä etten voi tehdä töitä.

Olen siis aina rakastanut työntekoa, niin siksi tämä on itselle kova paikka!

Asiaa ei helpota sekään että tämä minun vammani ei näy ulospäin mitenkään ja kaikkien uusien ihmisten 

on vaikea uskoa tätä, ja se aiheuttaa niin epäilyä siitä että olenko valheellisesti hakeutunut

eläkkelle, kuin kateellisuutta että saan olla loppuikäni työttömänä ja saan vielä rahaakin siitä.

Voin sanoa että vaihtaisin paikkaa terveen ihmisen kanssa koska vaan ja tekisin hymyhuulessa töitä loppuelämäni!

"Miten saan ajan kulumaan"

Tämä ei olekaan aina niin yksinkertaista vaikka minulla onkin vaimo ja kolme lasta, pari lemmikkiäkin on.

Jatkan seuraavassa kirjoituksessa tämän asian käsittelyä, perheestä kertomista ja harrastuksista puhumista.